tiistai 12. heinäkuuta 2016

Akustinen soolo

Sitten Pahan mielen lauluja -ep:n huhtikuisen julkaisun olen ehtinyt soittaa muutaman keikan. Se ei kaikilla mittareilla mitattuna ole välttämättä kovin paljoa, mutta se on tarpeeksi synnyttääkseen mielikuvia, joita voin hieman analysoida. Analysoitavaa nimittäin riittää, olenhan tavallaan joutunut opettelemaan keikkailun uudestaan sen jälkeen, kun aloin esiintyä yksin.

Kuten olen aiemmissa kirjoituksissani maininnut, olen aina pitänyt itseäni ennen kaikkea bändimuusikkona, enkä ole juurikaan pitänyt yksin esiintymisestä. Pikemminkin olen pakoillut yksin soittamista, esimerkiksi nuotiolauleskelua tai hääserenadeja ynnä muita vastaavia tilanteita.  Ihmisten kanssa soittaminen on nimittäin ylittämätön kokemus, yksi maailman hienoimpia asioita: yhtyeen jäsenet elävät sekunnilleen samaa tilannetta, lavalla vuorovaikutus toisten kanssa toimii parhaimmillaan pelkillä merkitsevillä katseilla, soittamisesta saatava nautinto on yhteinen ja sen aikaansaamat hymyt ovat aitoja. Esiintymisen ajan lavalla olevat muusikot ovat olemassa vain toisiaan ja yleisöään varten, kotona mahdollisesti odottavat siviilielämän kriisit eivät ole olemassa. Se on täydellistä.

Esiintymisen hetkeen katoaminen tietenkin pätee myös silloin, kun keikkailee yksin. Ensin mainittu loistaa kuitenkin poissaolollaan. Kun on yksin lavalla, ei ole ketään, jota katsoa silmiin tai jonka kanssa jakaa tilanne. Yksin esiintyessään lavalla on kirjaimellisesti yksin. Pohjimmiltaan pelottava ajatus – siinä sitä seisoo ainoana arvioitavana, ainoana mahdollisesti väärän nuotin soittavana, ainoana tunnelman latistajana.

Onneksi kaikkeen voi varautua. Helpoimmin keikkailun sisältämät sudenkuopat voi eliminoida jo ennalta viettämällä tunteja treenikämpällä, sillä siellä kulutetusta ajasta on vedettävissä suora linja siihen, miten hyvin esiintyjä livenä soittaa. Vastoin ehkäpä yleistä käsitystä, meillä muusikoilla on melko kova työmoraali. Ne meistä, jotka suhtautuvat toimintaansa vakavasti, viettävät valtaosan liikenevästä vapaa-ajastaan treenaten. Tampereen musakeskuksella, jossa itse treenaan, soitto kuuluu käytävillä usein lauantai-iltaisin vielä puoliltaöin ja sunnuntaina jälleen aamusta alkaen. Tätä ilmiötä ei kokemukseni mukaan useimmissa tehtaissa tai toimistoissa näe.

Toisesta näkökulmasta katsottuna satunnaiset virheet ovat ehdoton osa livekeikkaa. Vähän räkää täytyy aina olla, ja mielestäni hyvä esiintyjä uhraakin osan soittonsa täydellisyydestä keikalleen. Kun lavan tyhjän tilan hyötykäyttö ja virheetön soitanta eivät kulje käsi kädessä, taika piilee siinä, miten onnistuu esiintymisessään niin, että virheet eivät ole kriittisiä ja näin ollen häiritse keikkakokemusta. Yksin soittaessa tämä on haasteellista, olkoonkin, että akustisen soolokeikan aikana yltiöpäinen pogoilu ympäri lavaa vaikuttaisi lähinnä koomiselta. Kuten sanottu, sitä kuitenkin on yksin vastuussa jokaisesta soivasta sävelestä.

Mielestäni olen itse onnistunut tähän mennessä hyvin, kaikki keikkani ovat olleet soitannollisesti positiivisen puolella. Luultavasti sarja ei tule jatkumaan ikuisuuksiin, mutta toistaiseksi saldo on yhtä kaikki hyvä. Uskon tämän johtuvan siitä, että olen käyttänyt paljon aikaa sovittaakseni lauluni keikkaversioiksi. Mies ja kitara -hengessä olisi helppoa mennä sieltä, mistä aita on matalin ja panna vain soitellen ilman sen suurempaa ajatusta taustalla. Tällainen välinpitämättömyys kuultaisi kuitenkin väistämättä läpi esityksestä, yksin soittaminen kun on loppujen lopuksi vaikeampaa kuin yhdessä soittaminen.

Kuulostaakseni hyvältä yksin, mietin tarkkaan, mitä milloinkin soitan ja miten laulan. Hyödynnän jossain määrin myös laitteistoa, täytän sointiani esimerkiksi huuliharpuilla ja stomp boxilla. Varsinkin jälkimmäinen on osoittautunut erittäin kelvolliseksi työkaluksi tuoda monipuolisuutta mies ja kitara -keikkaan: vaikka stomp box ei salli paljoa variointia, jo yksinkertainen poljenta kappaleen taustalla tuo lauluun huomattavan lisän ja on omiaan nostamaan sen tehoa. Lopputulemana on yhden miehen orkesteri, jossa soi laulun lisäksi kolme soitinta, ja kolme puolestaan on tässä mittakaavassa paljon enemmän kuin yksi.

Akustisista sooloistani on jo tähän mennessä jäänyt varsinaisen musiikin lisäksi käteen kaksi hienoa, ehdottomasti mainittavan arvoista ilmiötä. Ne ovat yleisö ja tapahtuman tunnelma. Lavalta katsellessa silmiini on osunut, että poikkeuksetta monien ihmisten kasvoilla on ollut sangen keskittyneitä ilmeitä. Tietenkään ilmiö ei ole absoluuttinen, aina siellä myös näkyy myös aika ajoin puhelintaan vilkaisevia henkilöitä, mutta puhelinten aiheuttama häiriö on helppo sivuuttaa, kun niin monet muut ovat selvästi sisässä esitettävän laulun tunnelmassa. Lauluntekijänä minut herkistää se, että näen ihmisten keskittyvän siihen, mitä he kuulevat. Vähempikin nimittäin riittäisi: jos jokin laulu koskettaa edes yhtä kuulijaa, se on kuin voittaisi kimppalotossa – ehkä pieni asia yksittäiselle yleisön jäsenelle (tai lottoajalle), mutta valtavan suuri minulle itselleni.

Yleisön keskittymisestä seuraa väistämättä myös se, että akustisilla soolokeikoillani yleinen tunnelma on ollut aivan toisenlainen kuin se on ollut aiempien bändieni keikoilla. Raskasta rockia soittavan livebändin keikoilla tunnelma on usein riehakas, mutta yksin kitaransa kanssa esiintyvän artistin keikalla tunnelma on pikemminkin harras. Tätä tunnelmaa on hauska lukea ja siihen on vähintään yhtä hauska mukautua. Olenkin keikoillani hetken mielijohteesta muuttanut settini rakennetta tai varioinut sovituksiani lennosta, mikäli yleinen tunnelma on tuntunut sitä vaativan. Se, että ympärillä ei ole bändiä ja sille yhdessä sovittuja kaavoja, onkin eräs yksin soittamisen ehdottomia hienouksia. Sitä tavallaan voi tehdä aivan mitä huvittaa.

Valtavan suurta kokemusta minulla ei vielä soolokeikoista ole, joten on luonnollista, että minua jännittää melko paljon jokainen esiintymiseni. Mahassa kiertää, mielessä pyörii epäonnistumisen pelko. Tästä huolimatta tuntuu siltä, että olen löytänyt itsestäni täysin uuden puolen esiintyvänä artistina. Voisin sanoa peräti kehittyneeni muusikkona, vuosien yksin soittamisen pakoilemisen jälkeen olen oppinut nauttimaan omillani olemisesta.  Se on upea tunne, joka pistää koko kehon kihelmöimään ja tekee minut kärsimättömäksi. En malta odottaa, että pääsen esiintymään seuraavan kerran.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti